24. Oulunsalo Soi
Juhlapuhe Iltamissa Oulunsalon nuorisoseuran talolla
12.8.2021
Jenni Kinnunen

Arvoisa iltamaväki, hyvä taiteellinen johtaja Teeta sekä muu tuotantopoppoo,

Minulla on ilo osallistua 24. Oulunsalo Soi -festivaaleille.

Bileethän ovat aina olleet hyvät. Parisen vuotta sitten pistin jalalla koreasti tässä samaisessa salissa Oulunsalon nuorisoseuran talolla. Ai miksikö, te kysytte. No, koska oli niin kovat humpat! Parina taisi olla Pia, kiitos hänelle siitä. Tässä sitä mentiin edestakaisin, oli ihanaa.

Tanssin myös erään silmälasipäisen pojan kanssa. Minä hain, oltiin hiljaa. Sekin oli ihanaa. Minulla oli äidin vanha tummansininen hame, sellainen vekitetty kellohelmainen, koska halusin, että tanssiessa helma heilahtaa.

Kuten arvaatte, tämä ei ole ainoa muistoni Oulunsalo Soista. Sain aikoinaan työskennellä festivaalilla, joten voisi sanoa, että minulla on ”sisäpiirimuistoja”. Vastaavia muistoja on varmasti monella suomalaisella ja ulkomaisella muusikolla, festariporukalla ja talkoolaisella. Tarinat kiirivät maailmalla ja kertovat eittämättä hyvää pitkäikäisestä festivaalista.

Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs Bachin d-mollipartita, jonka kuulin kotikonsertissa lähes kymmenen vuotta sitten. Olin hyvin väsynyt: takana oli pitkä päivä, monta konserttia ja koko kesän kestänyt valmistelu. Röhnötin huonoryhtisenä huoneen takalaidalla ja odotin. Yhtäkkiä siinä musiikin soidessa ymmärsin – älkää naurako pateettisuudelleni – ihmiselon merkityksen. Järisyttävä, kammottava ja silti lohdullinen tunne. Valuin viulun mukana jonnekin pois.

On toki myös toisenlaisia muistoja. Kuten se kerta Yli-Iin perukoilla, kun olin niin uupunut, että pakenin hetkeksi autoon ja laskin otsani ratille. Varastin puolisoni ”lepuutan hetken vain silmiäni” -lauseen, jota hän mumisee historiallisten draamasarjojen aikana ja suljin silmäni. Festivaali ei kuitenkaan luovuttanut, vaan kollega koputti auton ikkunaan ja kysyi, onko kaikki hyvin. Tottakai, tottakai, kaikki hyvin, on ihana tarjota yleisölle elämyksiä! Ja ei muuta kuin silmät päähän ja etsimään, mihin Annikin ihmekori on taas kadonnut.

Nämä molemmat esimerkit osoittavat mielestäni sen, mitä Oulunsalo Soi parhaimmillaan on. Se on uskomattomia, herkkiä kokemuksia, yhteistä tekemistä, iloa ja väsymystä. Festivaalin pyörittäminen, suunnitteleminen ja toteuttaminen ei ole mitään kevyttä toimistotyötä: se on pitkiä päiviä, hallittua kiirettä, katastrofien ennakointia ja pikkuvirheiden korjailua, harjoittelua, harjoittelua, harjoittelua, puhelimessa roikkumista, nuottien pläräämistä ja aikataulujen yhteensovittamista.

Oulunsalo Soin kokemukset ovat omalta osaltaan johdattaneet minut kohti omaa ammatillista tietäni: perustamaan oman esittävän taiteen seurueen, Pohjoisen oopperakomppanian. Oulunsalo Soi osoitti, että tätä tehdään sekä itselle että yleisölle, teille ja meille tasavertaisesti. On äärimmäisen tärkeää, että te upeat muusikot, joiden intohimona, jopa pakkona on musiikin soittaminen, saatte sitä tehdä, ja te rakkaat yleisön jäsenet, joiden intohimona, jopa pakkona on musiikin kuunteleminen ja kokeminen, saatte sitä tehdä. Tällainen kohtaaminen on mielestäni ihmisyyden tarkoitus.

Tämä tarkoitus ei mielestäni ole näkynyt pandemiapolitiikassa. Olen pettynyt siihen asenteeseen, jota hallitus on keskustalaisen tiede- ja kulttuuriministerin johdolla harjoittanut. Taide- ja kulttuurialalle eivät tulleet yllätyksinä budjetista leikkaaminen ja veikkausvoittorahojen pienentyminen. Tukiakin jaettiin Taiteen edistämiskeskuksen kautta normaaliin valtiolliseen tahtiin verrattuna supernopeasti. Yllätys oli, miten erikoinen asenne esiintyjiä kohtaan levisi valtakuntaamme, tulipa laulu- ja tanssikieltokin.

Edelleen on vallalla käsitys taiteesta jonkinlaisena väliaikanumerona tai kivana harrastuksena. Taide on myös sitä, mutta sitten on myös meitä, joille tämä on työtä. Jos taidetyön luonteesta on jotain epäselvyyttä, se pitää avata uudelleen ja uudelleen, aina julkista keskustelua myöten. Sillä fakta on, että jokainen meistä hankkii leivän pöytään tavalla, jonka parhaiten taitaa. Joku osaa opettaa lapsia veistämään naulakoita, toinen on päättänyt kiertää juhlista toiseen soittamassa viuluaan.

Paljon on siis tapahtunut parin vuoden takaisten humppien jälkeen ja paljon on vielä tapahtumassa. Minua kiinnostaa, miten Oulunsalo Soi jatkuu tulevina, kulttuuripääkaupunkiin tähtäävinä vuosina. Millaisia päätöksiä ja sitä kautta muistoja kaupungissa syntyy? Miltä festivaalit näyttävät tulevaisuudessa? Miten taiteilijat näkyvät yhteiskunnassa, vai näkyvätkö lainkaan?

Musiikin äärellä kohtaaminen, äänten ja kehojen virtaus, joista tänään olemme saaneet ja saamme vielä nauttia, on hieno lahja. Siksi olen vilpittömän iloinen, että olemme nyt koolla. Oulunsalo Soi -festivaali on aina ollut tapahtuma, joka luo kehoon takertuvia muistoja. Näissä iltamissa meidän on mahdollisuus kokea työn tuloksia – työn, jota on aina tehty ja jota tullaan aina tekemään.

Tehdään muistoja tänään lisää ja humpataan yhdessä tappiin saakka. Ihanaa festaria kaikille!